Tulppion Majat

Tulppion Majat Ky
Tulppiontie 36
98840 Ruuvaoja
(016) 844 101

että Kemiyhtiön hakkuut supistuivat. Vuoden 1921 taantuma ja helmikuussa 1922 sattunut ”läskikapina” vaikuttivat osaltaan savottatöiden vähenemiseen.

Nuortin konesavotta lopetettiin niin sodan kuin synkkien tulevaisuuden näkymienkin vuoksi. Puun vienti tyrehtyi maailmanmarkkinoilla, elintarvikepula kiristyi ja poliittisten jännitteiden vuoksi Lapin muillakin savotoilla supistettiin hakkuita.

Vaikka puun kysyntä elpyi muutaman vuoden kuluttua ei varastorasvattuja ja makasiineihin sijoitettuja vetureita otettu uudelleen käyttöön. Konesavotan käynnistäminen olisi tuossa vaiheessa pitänyt sisällään liikaa epävarmuustekijöitä. Tottunut ja koulutettu työväki oli sisällissodan seurauksena hajaantunut ympäri maata. Uuden henkilökunnan kouluttaminen ja huonoon kuntoon päässeiden ajourien ja rakennusten kunnostaminen olisi vaatinut liian suuret investoinnit.

Yhtiö palkkasi vartijan Tulppion alueelle vahtimaan yhtiön omaisuutta. Talvisodan alkaessa Tulppion ja Sotataipaleen rakennukset poltettiin sotilasjohdon käskemänä, koska epäiltiin puna-armeijan mahdollisesti käyttävän rakennuksiaan omiin tarkoituksiinsa. Jatkosodan aikana alueella liikkui sekä neuvostoliittolaisia partisaanipartioita että niitä jäljittäviä suomalaisia Erillinen osasto Savukosken (Er.Os. Sau.) partioita. Nykyään ”kämppäkartanon alueella on jäljellä vain vähäisiä nurkkakiviä. Paikka sijaitsee Tulppion majoilta noin puoli kilometriä pohjoiseen. Ruostumaan jääneet veturit olivat vandalismin kohteina. Vuonna 1960 siirrettiin toinen vetureista Rovaniemelle, jossa se on museoituna Lapin metsämuseon alueella. Toinen veturi jäi Tulppioon. Savukosken kunta kunnostutti sen vuonna 1987. Savukoskelainen metallipaja Olavi Pellonpää teki niin hyvää työtä, että metsämuseokin kunnostutti veturinsa samalla konepajalla.

Konesavotta oli nykyisen koneellisen puunkorjuun pioneerihanke. Se osoitti Hugo Sandbergin ja Kemiyhtiön johdon ennakkoluulottomuutta. Leimattuja puita olisi savotan keskeytyessä ollut rahdattavaksi vielä kahdeksi vuodeksi, mutta yhteiskunnan ennalta arvaamattomat tapahtumat pysäyttivät työmaan ennen aikojaan. Hanke ei ollut niin tuottoisa kuin oli toivottu. Se ei kuitenkaan ollut myöskään taloudellinen katastrofi. Nuortin savotta osoitti, että puutavaraa kyettiin siirtämään koneellisesti Maanselänkannaksen toiselle puolelle.

Tulppiosta Lattunaan

Ensimmäinen veturi kuljetettiin laivalla Hankoon ja sieltä edelleen rautateitse Rovaniemelle. Siellä veturi purettiin osiksi ja vedettiin hevosilla Sotatunturin alueelle. Painavin osa höyrykattila aiheutti erikoisjärjestelyjä. Alkutaipaleen siirtotienä ei uskallettu käyttää Kemijoen jäätä, vaan osat siirrettiin Sodankylän kautta Tanhualle ja Martin kylään, mistä edelleen Sotataipaleen kautta kokoamispaikalle. Tulppiosta tuli konesavotan keskus huoltorakennuksineen. Ensimmäinen tukkikuorma siirrettiin helmikuun lopulla 1013. Seuraavana talvena tuotiin toinen veturi Tulppioon. Se siirsi ensimmäisen kuormansa maaliskuun lopulla 1914.

Työ oli varsin vaativaa, sillä kapeatelainen veturi saattoi kaatua, mikäli alamäessä vauhti pääsi kiihtymään painavien tukkireikien syöksyessä eteenpäin. Tästä syystä levitettiin alamäkiin kuloheinästä punottuja palmikoita. Ne olivat kuitenkin kertakäyttöisiä ja siksi hamppuköyden pätkät olivat kestävämpiä. Vanhan ”Suttikämpän” eli liukuesteiden punontapaikka on edelleen veturitien varressa nähtävissä samoin kuin höyryveturin tarvitsema vesitorni.

Tulppiosta veturitie jakautui Maskaselän laitaan ja Ainijärvelle. Nuortin tukit olivat tavanomaisia vankempi. Ne kuljetettiin täysipitkinä veturitien varteen, missä ne katkottiin justeerilla optimimittaan. Hakkuupalstan tiheyden ja sen mukaan miten pitkä matka hevosmiehellä oli määriteltiin hinta niin että heikommiltakin palstoista pääsi ansiolle. Amerikasta oli tuotu myös 25 rekeä ja niitä valmistettiin Suomessa saman verran lisää, jotta vetureilla oli jatkuvasti lastattuja rekiä valmiina siirrettäväksi Lattunankoskelle. Veturin kulku suunniteltiin siten, että kun kuorma tuotiin Lattunaan, jätettiin reet purettavaksi ja veturin perään kiinnitettiin tyhjät reet uudelleen kuormattavaksi. Pimeään aikaan valaistiin lansseja voimakkailla lux-lampuilla. Edestakainen matka kesti noin 18 tuntia ja kerralla siirrettiin 400-600 tukkia kerrallaan. Halkoja kului paljon ja siksi reitin varrella oli useita halkoasemia. Veturin kuljettaja ja konduktööri oli puettu lämpimiin turkisvaatteisiin. Konemiehellä ja lämmittäjällä oli lämpimämpi työtila, joten he eivät tarvinneet koirannahkakintaita tai susiturkkia.

Tulppioon rakennettiin pääpirtti, leipomo, veturitalli, varastoja ja paja. Pajassa oli kyettävä työstämään vaativiakin metalliosia, koska rikkoutuneen osan odottelu rintamailta piti koneen pysähdyksissä. Maailmansodan syttyminen heijastui myös Nuorttijoelle. Sodan myötä puutavaran kysyntä kasvoi ja työläiset halusivat osansa kohonneista hinnoista. Lakkojen jälkeen sovittiin palkoista ja työt jatkuivat. Ensimmäisenä sotatalvena 1914/1915 oli työmaalla käytössä jopa 100 vierasta ja 30 yhtiön omaa hevosta. Seuraavana talvena oli kova pula hevosista, sillä pumpuliajo Petsamosta Rovaniemelle ja kassinajo eli aselaatikoiden kuljettaminen Kantalahdesta Rovaniemelle sekä Buuströmin savotta, jossa aselaatikoita kuljetettiin Skibottenista Tornioon oli kannattavampaa kuin tukkityömaat. Pumpuliajossa oli parhaimmillaan noin 800 hevosta sekä 1 000 poroa ja ”kassinajossa” eli aselaatikkoja kuljettamassa yli 1 000 hevosta. Nuortin vetureita ei voitu käyttää täysitehoisesti, sillä kaikkia valtiolta ostettuja tukkeja ei kyetty kaatamaan ja kuljettamaan maailmansodan aiheuttamien muutosten vuoksi. Venäjän keisarikunnan kukistuminen, vallankumous, sisällissota vaikuttivat siihen ,